Kirjoittaminen ja murut
Minttiksen päivä
Pelko. Tuska. Epävarmuus. Kirjoitin nuo sanat hetki sitten wordin yläreunaan. Ajattelin kirjoittavani näitä ajatuksia vain itseäni varten. Sitten iski kuitenkin ajatus… Miksi en sanoisi sitä ääneen? Miksi en kertoisi kaikille, jotka haluavat lukea, että tältä… Juuri tältä minusta tuntuu tänään.
Lukossa, mutta missä on avain?
Olotilani on vaihdellut solmussa olemisen ja totaalisen lukon välissä. Olen kiertänyt kehää kuin tiikeri, joka ei yksinkertaisesti keksi parempaa tekemistä. Se tietää sisimmässään, että jossain on olemassa jotain parempaa, mutta se ei pääse sinne.
Olin melkein 1,5v lähes täysin kirjoittamatta. Syntyi muutamia blogitekstejä, vähän vaiheeseen jäänyt “Jossain kaukana on nettiviha” -blogi ja ensi kevään Kummituskirja, mutta siinä se… Ei muuta. Kysyin hetkittäin, että haluanko kirjoittaa enää ollenkaan. Mutta mitä muuta mä muka tekisin?
Sorry, mulla oli tässä vähän muuta…
Niin. Mulla oli tässä nyt vähän muuta. Elämään tuli yksi pieni ja yksi vähän isompikin Hukka ja niiden myötä mikään ei enää ole ollut entisellään. Aika on mennyt uutta elämää opetellessa (ja kieltämättä myös siitä nauttiessa, että Iso-Hukka ei enää ole 250km:n päässä…). Totutteleminen se on tietysti ollut Hukallakin. Ei sitä ihan noin vaan hypätä nelilapsisen perheen isäksi, vaikka vieressä onkin ollut toinen isi näyttämässä… no jos ei mallia, niin ainakin henkisenä tukena.
Takaisin opiskelemaan
Olen viime kuukausien aikana kantanut kirjastosta kotiin kasoittain kirjoja. Välillä tuntuu tosi oudolta nähdä miten kirja toisensa jälkeen tulee kahlatuksi läpi, selviän tehtävistä, jostain vain löytyy se aika, jota ei vähän aikaa sitten tuntunut olevan missään. Tunnen olevani opiskelujen suhteen jossain totaalisen kummallisessa kiikussa. Toisaalta olen täysin juopunut uudesta ja oivalluksista, joita olen kurssien myötä saanut. Toisaalta niskassa tikittää mm. kevään kirjan korjaus. Ja tavallaan haluaisin tosi kovin tehdä jo muutakin. Haluaisin Kirjoittaa Oikeasti eikä vain erilaisia esseitä. No kaipa senkin aika tulee…
Hei, hei, mulla olisi yksi idea… (ja ehkä vähän enemmänkin)
Niin. Pää tuntuu pursuilevan enemmän tai vähemmän kummallisia ideoita. Olen viime aikoina kysellyt itseltäni, että miksi päädyn aina tekemään jotain Muuta? Miksi en yhäkään ole tehnyt sitä mitä alunperin ajattelin kirjoittamisen saralla tekeväni? Ajattelenko jotenkin alitajuisesti kuitenkin, ettei se ole oikeaa kirjoittamista? Kuvittelenko, että joku muu on Parempaa? En tiedä.
Viimeisen vuoden aikana on eteen auennut hurjia ajatuksia, suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Ajoittain huomaan katsovani niitä jokseenkin lamaantuneena. Joo. Tää olisi hienoa, mutta… Uskallanko oikeasti tehdä sen? Kysyn mitä ne muut ajattelevat tai sanovat, vaikka ei pitäisi. Panikoin, entä jos se ei onnistukaan. Olen isojen asioiden äärellä ja tiedän, että minun on vain uskallettava. Niin kovin muut ihmiset minuun luottavat (KIITOS!).
Vielä hetken sysään syrjään sitä mistä haaveilen. Ensin pitäisi saada Kummituskirja kuntoon. Ja Taikurin talo, mutta sen jälkeen on Unelmien vuoro. Niin isojen unelmien, että hirvittää. Mutta kaikkeahan pitää kokeilla, niinhän ne sanovat :D.
Lääkitys
Kaksi viikkoa lääkitystä takana, sunnuntaina ensimmäinen annoksen nosto. Hassuja pillereitä. Huomaa, että lääkkeet on suunniteltu toimimaan _heti_. Päässä tuntuu hassulta hetki ottamisen jälkeen. Viime viikkoina on vähän masentanut, mutta luulen, että syy on jossain ihan muualla kuin lääkkeessä. Lääke sen sijaan tuntuu tällä minimaalisen pienellä annoksella jo aktivoivan. Se on hyvä. Muuten musta onkin patterit tässä pimeydessä Ihan Loppu.
Mun Muruni 13v.
13 vuotta sitten aiheutimme eräälle Naantalin seurakunnan papille ihmetystä. Soitimme aamulla: – Hei. Voisitko sä mahdollisesti vihkiä meidät? Pappi kehoitti tulemaan kirkkoherranvirastoon. Vähän veikkaan, että hän kuvitteli meidän sopivan hääpäivää johonkin seuraavaan kesään. Ei me sovittu. Me ojensimme papille esteettömyystodistuksen ja sormuksen. – Meillä olisi nää tässä.
Pappi kulki hyvän tovin edestakaisin kirkkoherranvirastoa ja aukoi kaappeja aivan kuin olisi etsinyt vastauksia mitä meille tehdä. Lopulta… en tiedä löysikö hän vastauksen, mutta ainakin kaksi seurakunnan työntekijää meille todistajiksi. Niin menimme yhdessä Naantalin pieneen kappeliin ja sanoimme tahdon. Sinä päivänä ei ehkä osattu kuvitella, että 13 vuoden päästä Muru viettää hääpäiväämme neljän lapsen ja Hukan kanssa, kun minä olen koulussa, mutta… Elämä osaa joskus yllättää <3.
by minttis with no comments yet
Outi:Viikko paketissa
Mites teidän viikko on sujunut? Meillä töissä alkaa kiire taas nostamaan päätään. Tänä vuonna päätettiinkin, ettei pidetä perinteisiä joulujuhlia, koska ryhmässä on niin paljon pikkuväkeä. Pidämme siis lasten Taidenäyttelyn. Lasta tuodessa pääset tutustumaan lapsesi askarteluihin ja nautit kupposen mehua ja lasten leipomia pipareita. Näin joka perheestä ainakin toinen vanhemmista pääsee osallistumaan. Katsotaan millaisen vastaanoton tämä idea saa. Kevätjuhlina viimeksi pidimme urheiluradan, jonka varrella oli erilaisia pisteitä, joissa yhdessä pääsit lapsesi kanssa touhuamaan. Meidän ryhmässä on tosiaan puolet pieniä ja kun vanhemmat tulevat paikalle, ei varmasti esitykset meidän kanssa tule kiinnostamaan. Peukut pystyyn että tämä tulee onnistumaan.
Tyttären TET (työelämään tutustuminen) on vedetty kunnialla loppuun ja ylpeänä voin sanoa, että kiitettävillä papereilla. Kyllä oltiin miehen kanssa niin ylpeitä.
Poika on yllättänyt meidän kiinnostuksellaan puutöihin. Vitsit, sieltä tulee kotiin niin hienoja juttuja, että oksat pois. Ensimmäisenä teki puupenaalin ja nyt saatiin hieno naulakkokin jo kotiin.
Nyt sitten odotellaan sitä lumentuloa. Viime viikolla ostin ensimmäisen glögitölkin jo kotiin, perinteisestä punaisesta tykkään eniten. Glögiin tykkään laittaa myös mantelilastuja ja rusinoita. Äitini kanssa käytiin bauhausista ostamassa amaryllikset, kaksi kappaletta saatiin alle seitsemällä eurolla. Kukat aukesivat aika nopeasti ja nyt ovat kyllä tosi komean näköiset, minulle yhteen varteen tuli viisi kukkaa. Äiti vielä järjestää itselleen ja miehelleen minijoulua, mutta meitä ei jouluhuolet paina, tosin vapaita odotan minäkin. Nyt vaan nautitaan ihanista tuoksuista ja väreistä.
Hyvää viikonloppua!
kamala olo
Saphira
Olo on aivan kamala. Sama flunssa joka on käynyt läpi kaikki lapset on iskemässä niskaan. Samallavaivaa hirveä närästys ja univelkaa on todella reilusti. Tuntuu että jäätyy ja vapina ei ota loppuakseen. Pitää siis hipsiä nukkumaan.
Viikko on ollut yhtä lentämistä hajonneen puhelimen vuoksi. Juokset puhelinta huoltoon, kaivelet varapuhelinta ja haet puhelinta huollosta. Siihen vielä lisäksi kauppaa ja arjen puuhia.
On viikkoon mahtunut paljon kivaakin. Ollaan vietetty paljon aikaa kaksin kunkin lapsen kanssa. Mahtuu viikkoon vielä paljon hauskaakin. Leikkitreffit kaverin ja lastensa kanssa, joulukorttien askartelua, piparkakkutaikinan tekoa. Leivotaanpa tällä viikolla vieläpä jotain suklaasta.
Nyt onaika hipsiä nukkumaan.huomenna aamusta koiluterkkarille poistattaan parit tikit rinnasta.
by Saphira with no comments yetFibromyalgia
SINEAD
Ponirintamalla kaikki kerrankin ihan kohtuullisesti kuosissaan, molemmat sairastajat ovat toipumassa ja on päästy liikuttamaankin tauon jälkeen. Katsellaan ja kuulostellaan, mutta jospa tämä sairastamiskierre olisi hetkeksi tässä niiden osalta. Koirakin tokeni silmätulehduksestaan =)
Viime viikolla pääsin vihdoin sinne reumapolille. Reumatologi kuunteli, väänteli, paineli ja kutsui ylilääkärinkin paikalle ihmettelemään. Totesivat, että olen aikamoisen erikoinen tapaus, nivelissä on hurja yliliikkuvuus, ja kummastelivat ettei mulla ole ollut koskaan mitään pahempia nivelten sijoiltaanmenoja. Kehuivat että hevosharrastus selvästi pitää lihaskunnon hyvänä, kun pysyn edes kasassa. Kivut johtuvat todennäköisesti isolta osalta ihan tuosta yliliikkuvuudesta; kun sidekudokset eivät pidä niveltä kasassa, joutuu lihas tekemään hulluna hommia ja kipeytyy. Jokin perinnöllinen mutaatio meillä on suvussa sidekudoksen rakenteessa, siitä lääkäri oli varma kuultuaan myös lapseni oireilevan. Mikä se mutaatio tarkemmin on, niin sen selvittelyyn ei vielä ainakaan lähdetä. Totesi ettei sillä ole varsinaisesti merkitystä, kun hoitoa ei ole. Diagnoosiksi sain fibromyalgian, vaikka se onkin lähinnä kattodiagnoosi, jonka alla on vielä jokin muu syy mikä tämän oireilun aiheuttaa. Fibro -diagnoosikin on kuitenkin eteenpäin, nyt sentään on mustaa valkoisella siitä, että olen oikeasti kipeä ja oireilen, en ole vain luulotautinen, mitä niin usein huomaan ihmisten ajattelevan. Myös oma mies on pitänyt kipujani ja väsymystäni teeskentelynä, mutta pikkuhiljaa alkanut tajuta että olen usein oikeasti ihan todella kipeä.
Yhden lääkkeen sain taas kokeiluun, mutta se ei sopinut ollenkaan. Ensimmäinen tabletti sai aikaan aivan mielettömän voimakkaat sivuoireet ja järkyttävän päänsäryn. Ironista, kun lääke määrättiin nostamaan kipukynnystä ja estämään migreeniä. Lääkekokeilun jälkeen olen ollut kipeämpi kun kuukausiin, eikä mikään kipulääke auta. Muita lääkkeitä ei oikein enää ole jäljellä kokeiltavaksi, kun perinteiset migreeninestolääkkeet eivät sovi yhtään alhaisen verenpaineeni takia ja nämä kipukynnystä nostavat taas aiheuttavat niin kamalan pahoinvoinnin ja kivut, että ei tosikaan. Ohjeeksi ylilääkäri antoi vain sen, että vältä stressiä, loukkaantumista, haavoja ja kaikkia leikkauksia niin pitkään kuin mahdollista ja harrasta kevyttä mutta säännöllistä liikuntaa. Helpommin sanottu kun tehty… etenkin tuo stressin välttäminen on tällä hetkellä jokseenkin haastavaa… Mutta näillä mennään, ei ole sattunut hirveän hyvä tuuri kohdalle geenilottossa. Ei auta kun toivoa, että jonkinlainen toiminta- ja työkyky säilyisi loppuelämän. Kipujen kanssa kyllä pystyy elämään, vaikka se raskasta onkin. Ehkä osaltaan onni, että minulla ei ole edes olemassa kokemusta kivuttomasta elämästä, kun nämä kivut ovat kulkeneet mukana jossain muodossa niin kauan kun pystyn muistamaam.
2014: Uusi vuosi, uusi koti, uusi identiteetti
Inkeri:
Rv 31
Saimme asuntotarjouksen kaupungin vuokra-asuntofirmalta, ja olemme ottaneet asunnon vastaan. Meillä on vielä vähän epäselvää, kuinka saamme vuokravakuuden hoidettua, ja paperit ovat sosiaalitoimistossa vetämässä, jotta saisimme sen maksusitoumuksena heiltä. Muuten emme ole sosiaalitoimiston asiakkaita pienistä tuloistamme huolimatta, elämme yksinkertaisesti ja nautimme pienistä asioista.
Asumme nyt levottomassa kerrostalossa ja asuntomme pohjapiirros on ihan pöhkösti suunniteltu. Makuuhuone on pieni, sinne mahtuu seinien väliin vain perintönä saatu 160cm leveä sänkymme ja yöpöydät. Mukavuudenhaluisina meillä on tv myös makuuhuoneessa, se on tällähetkellä vaatekomeron henkaripuolella, koska muuten ei mahdu. Kätevästi kaapin ovet saa auki, ja sängystä katsottua tv:tä. Sängyn molemmin puolin on juuri sen verran tilaa, että pääsee mukavasti kiipeämään sänkyyn pimeässäkin, eikä tarvitse toisen ihmisen yli mönkiä pimeässä. Mihin tällaiseen makuuhuoneeseen saa pinnasängyn? Ei mihinkään. Joko minun olisi möngittävä miehen yli yöllä, syöttämään vauvaa, tai miehen möngittävä minun ylitseni (jos nukun) töihin lähtiessään (klo 5 aamulla).
Uusi asuntomme olisi kaksikerroksinen rivitalo, kahdeksankymmentä neliötä, sauna ja vaatehuone ja PIHA. Ihanaa olisi päästä kissojen kanssa valjastelemaan pihalle. Siellä voisin nukuttaa Vauvaa ulkona, ilman tupakansavua nenässä tai ambulanssien jatkuvaa huutoa tien toisella puolella. Ympäristö on kaunis, olemme asuneet alueella (viereisessä rivitaloyhtiössä) ennen kuin muutimme tähän, ja pidämme alueesta. Lähellä on päiväkoti, kauppa ja koulu. Bussilla pääsee kaupungin keskustaan helposti, ja myös tukiverkko (miehen vanhemmat ja sisko) on lähellä. Kallishan se on, mutta olemme tehneet laskelmamme ja selviäisimme siitä! Vauva saisi myös oman huoneen.
Menemme myös Miehen kanssa vuoden vaihteessa naimisiin. Minusta tulee siis Äidin lisäksi myös Vaimo. Seuraava vuosi kotona vain näissä rooleissa tulee olemaan minulle haastava. Opettelen vihdoin “aikuisen elämää”. Olen elänyt nyt nuoruutta tarpeeksi, ja seuraava elämänvaihe alkaa. Se on ehkä helpompi aloittaa uudessa, erilaisessa ympäristössä.
Miten tässä kaikessa voin säilyttää myös Minut? Olen sama ihminen, mutta minulla on silti niin monta uutta identiteettiä, uutta roolia elämässä.
by Inkeri with no comments yetRajoja ja rakkautta
MeAn 24.11.2013
Viikko vierähti vikkelästi. Töitä, kotia, isojen ja pienten kiukkujen vastaanottoa. (Onneksi minulla on aika pitkät hermot ja nopeasti leppyvä mieli. 
) Paljon pohdintaa lasten käytöksestä ja niihin vaikuttavista asioista. Paljon pohdintaa omasta äitiydestä. Annanko tarpeeksi lapsilleni? Näytänkö tarpeeksi tunteitani? Mitä olen tehnyt väärin? Missä asioissa olen hyvä? Mihin olen tyytyväinen? Vanhemmuus ei aina ole niin helppoa.
Lapsen Oikeuksien päivä. (oli keskiviikkona 20.11.2013).
Lapsella on oikeus olla lapsi. Lapsella on oikeus hoitoon ja huolenpitoon. Lapsella on oikeus tietoon ja opiskeluun. Lapsella on oikeus turvaan ja rakkauteen. Lapsella on oikeus leikkiä, levätä ja liikkua. Lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä…pysähdytäänpä tähän. Lapsella on todella oikeus ilmaista oma mielipiteensä, mutta sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsella on oikeus siihen kaikkeen mitä hän haluaa.
Ajankohtainen aihe tällä viikolla meillä kotona. Tahtojen taistelut ovat tulleet tutuksi, varsinkin eron jälkeen lapset ovat kokeilleet rajojaan enemmän kuin aiemmin. Ja kaiken kriisin ja väsymyksen ja yksinäisyyden keskellä varmasti tuli jossain asioissa annettua helpommin periksi kuin normaalisti. Nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja todella taistella kaikesta, jotta asiat alkaisivat rullaamaan paremmin. Ehkä lapset joku päivä ymmärtävät, että en halunnut olla mikään julma paha äiti, joka kieltää kaiken, vaan halusin tehdä rajat ja rakkauden selväksi. Ajattelen vain heidän parastaan. Keinot vaan välillä meinaa olla hukassa. Nyt täytyy vaan pysyä jämäkkänä. Onneksi avokkini on tässä tukenani.
Erolapset. Oireet. Teillä? Meilläkin.
“Erot koskettavat vuosittain 30 000 lasta. Joka kymmenes lapsi kasvaa uusioperheessä.” Kurjaa vai hienoa? Toisaalta hienoa, että ihmiset uskaltavat lähteä huonoista suhteista, jotka eivät vaan toimi ja saavat onnellisen elämän jossain muualla. Onko se sitten lapsen parhaaksi vai aikuisen, se on kiinni kaikista taustatekijöistä. Ulkopuolisen, joka ei tiedä kaikkia taustoja, on vaikea sanoa mikä on parasta ja kenelle. Toisaalta kurjaa, sillä ei kai kukaan pohjimmiltaan toivo, että perhe rikkoutuu. Ei kai kukaan parisuhteessa lapsia tehdessään ajattele, että kohta tästä erotaan.
Olen haaveillut pienestä pitäen suuresta perheestä. Ajattelin, että minulla on perhe; lapset ja mies jota rakastan ja jonka kanssa eletään koko elämä yhdessä. Selvitään yhdessä kaikista vaikeuksista. Ihannoin edelleen sellaisia vanhoja pariskuntia, jotka ovat olleet yhdessä niiiiin aina. Niin tosiaan, haaveilin isosta onnellisesta perheestä, kunnes tuli todellisuus vastaan. 17-vuotiaana muutin lasteni isän kanssa yhteen. Alku oli hyvä, loppu paremmastakin painajaisesta. Toisen lapsen jälkeen sain kuulla, että avomieheni oli mm. käynyt kahvittelemassa toisen naisen kanssa. Luottamus meni lopullisesti, eikä se tullut takaisin, lasten takia yritin pitää perhettä kasassa, antaa anteeksi kaikki valheet ja kiusat ja jatkaa eteenpäin. Ei siitä vaan tullut mitään.
Kun tein lopullisen päätöksen avoerosta, se oli monen vuoden pohdinnan päätös. Ei vaan ollut rakkautta. Tuskin sitä oli kummallakaan meistä loppujen lopuksi. Rikoin perheen, se oli pahinta. Piti kuitenkin ajatella omaa ja lasten parasta. Ei huonosta parisuhteesta, missä ei ole onnea ja rakkautta, nauti kukaan. Enemmän siitä kärsii kaikki, niin aikuiset kuin lapsetkin.
En missään vaiheessa eroa, yksin lasten kanssa jäädessä, miettinyt sellaista asiaa, että lapsistani tulisi ns. laukkulapsia, jotka käyvät vierailulla isänsä luona kimpsuineen ja kampsuineen. Isän uudessa kodissa lapsilla ei ole mitään omaa., eivätkä he voi mennä sinne koska vain. Keskimäärin käyvät siellä kerran kuussa vuorokauden. Erilleen muutosta on yli kaksi vuotta. Lasten isä ei noudata lastenvalvojalla tehtyä sopimusta tapaamisten suhteen. Elatusmaksut tulevat kelan kautta. En ajatellut, että lasteni isä lähes hylkää omat lapsensa. Se asia ei käynyt mielessä. Ei alkuunkaan. Yli kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen toisesta ihmisestä paljastui puolia mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Se oli ja on hämmentävää.
Lapsella on oikeus tavata kumpaakin vanhempaa. Oikeus on, mutta mahdollisuutta ei aina ole. Etävanhempaa ei sido kuin elatusmaksut, ei ole pakko jos ei tahdo ja tätä lausetta lasteni isä käyttää hyväkseen. Minulle on ihan sama, vaikkei hakisi lapsia koskaan luokseen, mutta lapsille se ei ole niin. Ja he kärsivät siitä, että tapaamiset ovat epäsäännölliset ja isän käytös on mitä on.
On ikävää huomata, että kummallakin lapsella on selkeitä erolapsen oireita. Kouluikäinen kiukkuaa kotona, koska ei saa tehdä kaikkea mitä tahtoisi. Isillä saa helpommin periksi ja siellä on niin kivaa. Välillä, onneksi harvemmin, suuren raivon jälkeen, hän sanoo, että tietää ettei me oikeasti tykätä hänestä. Luulee ettei rakasteta, jos on huono päivä. Siitä asiasta on puhuttu monesti. Rakkaus ei katoa, vaikka välillä kiukuttaa.
Nuorempi kiukuttelee myös, saattaa jopa huitoa ja potkia ja heitellä tavaroita suuttuessaan. Hän myös on hirveän riippuvainen minusta. Kotona usein huutelee; “äiti, missä olet”. Ihan vain varmistaakseen, että olen paikalla. Tuntuu kuin hän pelkäisi menettävänsä minut. Päiväkotiin hän menee kyllä mielellään, sen kanssa ei ole ongelmaa. Muiden kuin minun tai isänsä luokse jääminen on välillä vaikeaa. Itkee, kiukkuaa, roikkuu minussa. Eihän sitä pakko olisi lapsia mihinkään viedä, mutta minulla on kerran viikossa iltatöitä ja satunnaisesti pitkiä työpäiviä lisäksi. En voi ottaa lapsia mukaan kaikkeen, isälleen eivät voi mennä, päiväkoti ei ole auki yötä päivää. Avokkini on paljon lasteni kanssa silloin kun olen töissä, ei tarvitse miettiä mihin lapset vie tai kuka tulee hoitamaan, siitä olen erittäin kiitollinen. Joskus lapset jäävät hyvin kotiin, joskus taas roikkuvat perässäni.
Huutamalla ja kiukulla ei saa periksi. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Mutta rajansa kaikella. Huonosta käytöksestä, turhasta kiukuttelusta ja jankkaamisesta olemme antaneet lapsille kaveri/pelikieltoja. Ja toivon mukaan ne tepsii. Olen ollut välillä liian lepsu ja joustanut kielloista jossain vaiheessa. Nyt aion olla jämäkkä, tietyt asiat on vaan saatava muuttumaan ja kuntoon. Virheistä oppii ja onneksi peliä ei ole vielä menetetty minkään asian suhteen.
Tietysti lasten käytökseen vaikuttaa myös uusioperhe-elämä. On uusi mies äidin rinnalla. On joka toinen viikonloppu enemmän lapsia talossa. Pitää jakaa tila, tavarat, aikuisen huomio. Uuden elämän opettelua ja sopeutumista niin lapsilla kuin aikuisillakin. Pitkät työpäiväni eivät myöskään helpota elämää, lasten kanssa ei niin ehdi tehdä mitään yhdessä, eikä aina vaan jaksa jatkaa touhua kun töistä kotiutuu. Ei jaksa, vaikka haluaisi. Aika on rajallista. Jaksaminen on rajallista. Rakkaus lapsia kohtaa ei ole rajallista.
Äh, jaarittelisin tässä varmasti vaikka kuinka pitkään. Nyt stoppia ja muihin hommiin.
Tavoitteet tästä eteenpäin:
-Olla jämptimpi
-Järjestää enemmän aikaa ja kiireetöntä yhdessäoloa lasten ja koko perheen kanssa
-Yritän saada lapsia purkamaan tunteitaan ja sydäntään muutenkin kuin kiukun kautta tai kiukun jälkeen
-RAJOJA JA RAKKAUTTA tarpeeksi kaikille
-Yritän olla parempi äiti.
by Mean with no comments yetPitkän päivän ilta
Kirjoitti: Minttis
Tänään on vietetty Hukkiksen syntymäpäivää ystävien ja rakkaiden kanssa. Ihana, mutta pitkä päivä. Oli hauska nähdä läheisiä, osaa pitkästä aikaa ja niitäkin, joiden näkemisestä on lyhyempi aika, tulee nähtyä liian harvoin. Päivä oli hyvä muistutus siitä miten ihanat isä ja sisko perheineen minulla on, miten hyvillä ystävillä minua on siunattu ja millainen onni ovat ihmiset, jotka olen saanut elämääni Hukan myötä. Miehet kunnostautuivat kakkujen teossa, Hukka teki elämänsä ensimmäiset täytekakut (hienot tuli) ja Koala teki kaksi voileipäkakkua (texmexiä ja poroa). Mulla on vähän sellainen olo, että näitä kyllä syödään tässä pari päivää :D. Kaikki, jotka ovat meillä käyneet, tietävät, että ollaan vähän sellaisia, että tarjottavien kanssa liioitellaan pahemman kerran. No parempi se kuin että kesken loppuisi.
Nelosluokkalaisten kirja
Tytön luokan kirja lähti painoon. Ensitilaus on 200kpl. Ja lisäsuunnitelmia on tehty. Kirjan kansi on upea! Ja sisus tietysti vielä parempi. Hukka ja lapset ovat tehneet hyvää työtä. Kirjaan pääsee tutustumaan:
http://jossainkaukana.net/vuodentaikaa/
Ikävä äitiä ja mummoa
Viime kesänä mummo nukkui pois. Silloin olo oli lähinnä tyhjä. Olin miettinyt mummon menetystä monta kertaa, pelännyt sitä. Kun se sitten lopulta tuli, ei minusta tuntunut oikein miltään. Hautajaisissakin tunsin itseni lähinnä oudoksi.
Olin vain hidas. Mummo kuoli kesäkuussa. Itku tuli marraskuussa. Olen järjestellyt valokuvia ja löysin sieltä kuvan viime joululta. Mummo istuu kuvassa Hukkis sylissä. Muistan miten mummo ihmetteli, että onko nukkuva vauva oikea ollenkaan. Jossain on olemassa video, jossa mummo laulaa Hukkikselle. Kuvien myötä tuli itku.
Yhtenä aamuna makasin sängyssä ja minut täytti ajatus. Puoli vuotta sitten mummo makasi tässä. Sanoi: Minulla on huono olo. Viekää lääkäriin. Kukaan ei kertonut, että se oli viimeinen hetki mummon kanssa sairaalan ulkopuolella.
Eilen levottiin lasten kanssa pipareita ja joulutorttuja. Kuunneltiin joululauluja. Itku kuristi kurkussa. Mummo. Äiti. Täällä on kohta joulu. Teidän kuuluisi olla täällä. Mulla on ikävä. Jotenkin yllättäen löydän itsestäni Lauran tarinan miehen tarpeen päästä jouluksi Lauran haudalle. Yks kaks musta tuntuu, että mä haluan jouluksi kotiin riihennurkalle. Mummon kotiin.
Mummo <3.
by minttis with 2 comments
Outi: Pohdintaa ja tärkeitä asioita
Viime viikkoina olen miettinyt ihmisten tarvetta puuttua toisten asioihin ja puhua toisista pahaa ja miten se onkaan helppoa nykyaikana, kiitos ihanan kamalan internetin. Tietenkin olin tietoinen, kun tähän projektiin lähdin mukaan, että olen minäkin alttiina arvostelulle, mutta jotenkin kuitenkin se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miksi joillakin on tarve tulla arvostelemaan toista ja vielä nimimerkin turvin? Kaikkea mitä kirjoitin analysoitiin, kaikki käsitettiin väärin, mikään ei ollut hyvin, mikään ei ollutkaan kaunista. Onneksi olen tottunut käymään kaiken läpi vaikeimman kautta, oppinut sietämään vastoinkäymisiä, siksi kai minun pitäisi aina olla valmis puolustautumaan ja selittelemään kaikkea. Mietin vain että miksi? Miksi mun pitää selitellä mun suhdetta? Miksi mun pitää puolustella mun uskoa tai todistaa kenellekkään mitään? Miksi mitään mitä sanon ei voida uskoa? Miksi, miksi ja MIKSI? Tosi paljon miksi:ä, eikö vaan?
Olen saanut syntymälahjana kovan kuoren, jota ei kovin moni osaa murtaa, mun onneksi, joten enpä anna näidenkään juttujen vaikuttaa tämän enempää mun olemiseen. Jatkan siis elämääni niin kuin tähänkin asti, elän sitä omalla tavallani, pitäen lähelläni ihmisiä, jotka lähelleni haluan ja työntämällä kauemmaksi niitä, joita en halua. Ehkäpä tässäkin on pilvi hopeareunuksilla, taas uusi kerros mun kuoreen 
Mutta nyt tärkeämpiin asioihin:
Minulle tärkeitä ovat myös kaikki hyväntekeväisyystoiminta syöpää vastaan, ihan pienikin panos voi auttaa. Lokakuussa se oli roosa nauha kampanja, josta voit lukea lisää täältä, lahjoituksia siis voi tehdä läpi vuoden.
http://www.cancer.fi/roosanauha/
Movember edustaa tärkeää asiaa, josta voit lukea lisää täältä:http://fi.movember.com/about
Perhosia vatsassa
Tämä aamu on täynnä jännitystä. On aika poistaa Keskuslaskimokatetri. Pitäisi seitsemän jälkeen soittaa osastolle ja kysyä monelta siellä pitäisi olla.
Mielessä risteilee miljoona ajatusta. Vaikuttaako luonteeseen? Persoonallisuuteen? Tapaan nähdä itsensä? Onko kipuja? Kuinka kauan tuntuu oudolle? Jääkö iso arpi? Miten paranee? Miten hoidetaan? Jännitys on hirmuinen.
Kulunut viikko on ollut mielenkiintoinen. On käynyt kotisairaalaa jumpparia, kävipä jopa eilen meillä täti askartelemassa ja kavereitakin on lapsilla käynyt oikeastaan joka päivä. Vipinää ja vilskettä on siis riittänyt.
Meille iski viikonloppuna flunssa. Pienempi koululainen menetti äänensä melkein kokonaan ja onkin ollut suuren osan viikkoa kotona hiljaa. Isompi pieni alkoi myös alkuviikosta yskimään ja nenä vuotamaan. Maanantaina tie vei saman lapsose kanssa lääkäriin. Kaveri on ihastunut juomiseen. Onneksi ite juominen on vain kiva uusi juttu.
Eilinen oli vipinäpäivä. Ensin kävi jumppari, sitten juoksin puhelimen huoltoon. Siellä tulikin vastaan pieni ongelma. Miten saa siirrettyä numerot puhelimesta sim-kortille? Onko kaikki numerot Similä vai onko niitä puhelimesakin? Asian selvittely vei yllättävän kauan. Sen jälkeen äkkiä takaisin kotiin ja askartelemaan joulukortteja lasten kanssa. Sitten olikin jo aika tehdä ruoka ja syömisen jälkeen tulikin lapsille kaveri kylään.
Tätä kirjoittaessani olen herättänyt kaksi lasta, pelastanut kolmannen lapsen kaatumisen jälkeen ja muistutellut lapsia erinäisistä asioista ja jutellut ja kuunnellut heidän kanssaan/heitä. Viestin kirjoittaminen on siis kestänyt paljon oletettua kauemmin. Kohta on aika päästää mummu sisälle ja tehdä vahdinvaihto. Sitten saakin alkaa soitteleen osastolle ja tilaileen taksia. Matka kohti uusia seikkailuja alkaa.
Tämän viestin tabletilla kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi. Jossain välissä joutuu tallentamaan ja menemään viestiin uudelleen saadakseen viestin lopun takaisin näkyviin 
Hulinaviikko
Sinead
Edellisen postaukseni kirjoitin jo edeltävänä viikonloppuna, eli likemmäs 1,5 vk sitten. Viime maanantaina lähdin aamusta aikaisin kohti pientä kaupunkia vajaan parin sadan kilometrin päässä, jossa järjestimme työyhteisömme kanssa suuren koulutustapahtuman. Kolme päivää tehtiin ympäripyöreää päivää, että saatiin kaikki järjestelyt toimimaan ja 400 seminaarivierasta pidettyä tyytyväisinä. Illat meni toki iltarientoihin, osin järjestäjänä, mutta juhlimaankin ehdittiin. Mielettömän kivaa oli ja opin paljon uutta. Tapasin aivan ihania uusia ihmisiä ja tutustuttiin paremmin monien vanhojen tuttujen kanssa. Ihan huikea kokemus, vaikka voimille ottikin! Unta ei ehtinyt ottamaan kun muutaman tunnin yössä ja univelka oli melkoinen. Päähänkin meinasi parina aamuna koskea ihan huolella, johtuen sekä “hienoisesta” kankkusesta että migreenistä (kuka käskee juomaan sekaisin kaikenlaista kivaa, mitä tarjotaan…). Onneksi lääkkeet auttoivat kohtuullisen hyvin. Ylikierrokset olivat kotiin päästyäkin vielä sitä luokkaa, että nukkumisesta ei edelleenkään tullut mitään. Loppuviikolla mentiin vielä miehen kanssa käymään yhdellä keikalla, kun liput oli ostettu aikoja sitten. Sekin oli mahtava kokemus, Cheek ja Jenni Vartiainen olivat kumpikin loistavia livenä!
Keikan jälkeen haaveilin, että sunnuntai olisi vihdoin lepopäivä. Eino-myrsky päätti toisin… Puuta kaatui, aidat hajosivat ja paniikki meinasi hetkittäin iskeä. Sähköjä ei näkynyt koko päivänä. Yötämyöten korjasin aitoja ja rauhoittelin hevosia; mutta ihme kyllä, aidat saatiin siihen kuntoon, että maanantaina ponit pääsivät pihalle. Hermoheikkoja kyllä olivat, kun puut kaatuilivat tallin läheisyydessä ja meteli säikytti eläimet pahoin. Karsinoissa oli aivan järkyttävä siivo, vaikka siivosin ne sunnuntain aikana useaan kertaan. Jokainen kaatoi vetensä vähintään kerran ja pyöri vauhkona ympäri karsinaa sotkien sonnat ja pissat kuiviin puruihin.
Näky tallin takana oli aika lohduton myrskyn jälkeen.
Tähän viikkoon on mahtunut paljon muutakin huolta myrskyn lisäksi. Kaksi poneista on ollut sairaana, ja ahdisti kovasti jättää niitä muiden hoitoon. Onneksi tilanne pysyi poissaoloni ajan ihan hyvin hallinnassa. Nyt mummoponi on parempana, mutta nuorikolla on jalat kovin kipeät. Eilinen ilta meni kengittäjän kanssa, toiveena että kengät auttaisivat arkomiseen. Tänä aamuna tilanne oli kuitenkin varsin surkea ja oli pakko antaa ponille reilusti kipulääkettä. Jos jalat eivät nyt parissa päivässä rauhoitu, on edessä isompi revohka, kun pitää etsiä uudet rehut ja todeta, että ponilla on metabolinen kaviokuume. Poni on ylipainoinen, ollut laihiksella jo kuukausia, mutta ei vaan laihdu millään. Ihan käsittämätöntä, kun se saa todella vähän ruokaa. Pelkkää heinää vain, ja sekin analysoitua. Analyysitulosten mukaan ihan asiallista tavaraa, eikä sen pitäisi altistaa noin pahoin kaviokuumeelle. Laihtumista ei nyt sitten toki tapahdu, kun poni on kipeä eikä liiku, saati että sitä pystyisi ratsain liikuttamaan. Tuntuu ihan käsittämättömälle, että kuinka se voi pitää läskeistään noin tiukasti kiinni. Ikinä ennen minulla ei ole ollut ongelmaa laihduttaa mitään eläintä ihan normaalilla keinolla, eli ruokaa vähentämällä ja liikuntaa lisäämällä.
Ponien lisäksi myös vanhuskoira on sairastanut, poissaoloni aikana se oli meinannut saada suolitukoksen syömällä vaipan sisukset… Kotiin tullessani suolistovaiva oli onneksi jo helpottamassa, mutta koiralle oli ilmestynyt jostain rankka silmätulehduskin, eikä hoitaja ollut sitä huomannut lainkaan. Nyt ollaan sitten useita päiviä laiteltu ab-tippaa silmään monesti päivässä. Jospa nämä tästä, kaikki karvaiset kaverit on kuitenkin vielä hengissä ja hoidot menossa. Toivotaan että tilanne helpottaa.
Vastoinkäymisistä huolimatta viikosta on jäänyt varsin positiivinen mielikuva. Tapahtumat töissä ja kotona ovat luoneet taas uskoa siihen, että elämä on oikeasti aika siistiä ja ihanaa, ja mukaviakin asioita voi tapahtua välillä isommissa ryppäissä, ei ne ole aina vaan ne ongelmat jotka kasaantuu. Kaiken kruunuksi luin juuri äsken sähköpostin, että olen voittanut digikameran yhdestä kilpailusta! Aika mukava synttärilahja =)
by Sinead with no comments yet