Olen jo hetken miettinyt mitä teille kirjoittaisin. Kirjoitan ja pyyhin. Tuntuu ettei sanoja tahdo löytyä. Tai ainakaan oikeita. Varmasti suuren osan tekee vauvan sivuilla tällä hetkellä vallitseva hullunmylly jonka mukaan joku koittaa väkisin saada meidät Minttiksen mielikuvituksen tuotteeksi. Jopa minut, pienen syöpään sairastuneen lapsen äidin. Melkoisen sairas mielikuvitus saisi tuossa kohtaa olla. Karkeasti sanottuna, tai kuten Minttu letkautti. Tuntuuko edes yhtään helpottavalle huomata et sun vauvan syöpä on vain mun sairaan mielikuvituksen tuotetta? Voi, mä antaisin melkein mitä tahansa jos niin olisi.
Kun Minttu ekan kerran väläytti ideaa tästä blogista lupauduin mukaan samantien. Idea vaikutti erittäin mielenkiintoiselle ja kiehtovallekin. Kulkea vuosi rintarinnan seitsemän naisen kanssa ja katsoa miten elämä meitä kuljettaa ja miten kasvamme ihmisenä ja äitinä. Ja sitten asiaan. Siihen mitä tahdon ensimmäiseen postaukseeni kirjoittaa:
Muutama viime päivä on ollut vähintäänkin hyvin mielenkiintoisia ja äärimmäisen kiireisiä pitäen sisällään tutkimista ja hutkimista. Palaveria toisensa perään. Aikatauluttamista. Tuntien kokoajan olevansa väärässä paikassa. Olemalla sairaalassa vauvan kanssa eikä kotona mahakipuilevan koululaisen tai temppuilevan 2 vuotiaan kanssa. Kolmeen viimeiseen päivään on mahtunut TODELLA paljon. Luuydinpunktio, MRI päästä ja koko kehosta, sydänultra, munuaisten toimintakoe, keuhkokuva, fysioterapeutin, toimintaterapeutin ja näönkuntoutuksen ohjaajan kanssa. Päiviin on mahtunut leikkimistä syömistä kiukkuamista ja touhuamista. Jos koittaisin jotenkin jäsennellä viimeistä kolmea päivää, jakaa teille pienen palan arjestamme silloin kun se on kaikkea muuta kuin sitä tavallista arkea. Ollen samalla kuitenkin juuri niin tuiki tavallista.
Tiistai alkoi vauvan salaa heräämisellä, mokoma koitti ryömiä karkuun. Sen jälkeen olikin hyvä todeta aamun tulleen ja alkaa hiljalleen keräilemään tavaroita mukaan. Edessä olisi pitkä päivä sairaalassa ja nukutus vauvalla. Sairaalaan päästyämme ja huoneen saatuamme otettiin vino pino verikokeita ja alettiin valmistautua luuydinpunktioon. Sitä odotellessa leikeimme hetken vauvan kanssa. Hän valutti itsensä alas sylistä ja ryömi pois huoneesta. Kurkkimaan leikkihuoneeseen. Tuli aika lähteä punktioon ja hetken päästä aika hakea poika takaisin osastolle. Sain pienen raivopään takaisin jätettyäni auringon heidän ilokseen nukutettavaksi. Hivenen kipulääkettä ja taputtelua ja poika päikkäreille. Sen jälkeen olikin hetki aikaa istua ja ihailla nukkuvaa vauvaa. Juuri kun olisi ollut aika alkaa herätteleen vauvaa sydänultraa varten tuli huonekaveri huutaen paikalle ja vauva heräsi. Lähdimme ultrattavaksi. Kotiuduttuamme olikin edessä ruoanlaittoa ja leivän leipomista. Lapset leikkivät nätisti keskenään.
Keskiviikkona vauva kiipeili päälle: “herää äiti, ei nukuta” ja niin aamu alkoi. Viideltä. Nappasin tiukasti kainaloon ja kuiskasin “nuku vielä hetki rakas” ja rakashan nukkui pari tuntia. Heräsi juuri sopivasti kun oli aika alkaa valmistella lähtöä. Sairaalaan päästyämme olikin vuorossa munuaisten toimintakoe ja leikkituokio näönkuntoutuksen ohjaajan kanssa. Sen jälkeen olikin kiva leikkiä fysioterapeutin ja toimintaterapeutin kanssa. Sen jälkeen olikin pari tuntia luppoaikaa. Silloin oli hyvä ottaa nokoset. Tietenkin herättiin näyttään kuntoutusohjaajalle kaikki temput ja sitten lähdettiinkin taas kotiin laittamaan ruokaa ja leikkiin muiden lasten kanssa. Valvomaan koululaisten läksyntekoa. Tai niin oli tarkoitus. Todellisuus oli toista. Ehdein juuri moikkaamaan ovella vastaan tulevia koululaisia joista toinen huikkasi mennessään “tunnin päästä koululle. siellä on vanhempia enemmänkin” joten ei muutakun nopeasti syöttämään pikkuiset ja koululle kuuntelemaan mitä tuleva vuosi pitäisi sisällään. Sen jälkeen pitikin kiiruhtaa kauppaan ja takaisin kotiin. Jos ehtisi vielä pari kertaa pelastamaan 2 vuotiaan pahanteosta ennenkuin pikkuinen menisi nukkumaan.
Tuli tämä päivä ja aika lähteä sairaalaan. Kävimme hammaslääkärissä ja sen jälkeen kulutimme hetken aikaa osastolla ja vaunuilimme röntgeniin. Sen jälkeen hipseimme takas osastolle ja kulutimme aikaa siellä. Seikkailimme leikkihuoneessa, tutkeimme isoja legoja ja kaikkea mihin lattiatasolta ylttyi. Sitten tulikin jo väsy ja ennenkaikkea nälkä ja iski räyhä. Tuli oikein sopivasti kutsu kuvauksiin ja luovutin jälleen nukkuvan pikkuisen lääkäreille. Saisin hänet takaisin syliini myöhemmin. Ehdein juuri käydä syömässä ja juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä ja palata takaisin osastolle ja suunnittelin aloittaa syöttämään vauvaa kun lääkäri tuli paikalle. Soveimme, että hoitaja syöttää vauvan ja menemme lääkärin kanssa juttelemaan tutkimusten tuloksista. Tällä kertaa ei löytynyt mitään maata mullistavaa, kävimme kuitenkin varsin hyvän keskustelun syövästä ja sen vaikutuksista ihmiseen myöskin hoitojen jälkeen ja soveimme lopuista kuvioista. Miten kulkee kontrollit, mitä tapahtuu missä, kuka vastaa mistäkin asasta. Juttutuokio oli kaikessa ahdistavuudessaan hyvin helpottava. Tuli paljon uutta tietoa siitä miten täällä lääkärit näkevät syövän käyttäytyvän. Hain pikkuiseni leikkihuoneesta, kasasin sängylle vauvan omat vaatteet ja nostin istuimen viereen. Otin vauvan pois istuimesta, pikkuinen halasi. Voi miten tiukka halaus olikin, täynnä ikävää. Halasin pitkään vauvaa ja sanoin lopulta “rakas, vaihdetaan vaatteet ja lähdetään kotiin halailemaan loppupäiväksi”. Vauva huokaisi, ei selvästikään tahtonut irrottaa.
Nyt päästään siihen osuuteen kun se arki on nin tavallista, jopa silloin kun se ei ole tavallista. tämän tekstin kirjoittaminen on keskeytynyt useampaan otteeseen ja olen kirjoittanut jo ainakin kahdella eri laitteella. Ensin kirjoittamisen keskeytti eteisessä pää punaisena parkuva kuopus jonka pelastin paksun ja painavan talvitakkini sisältä huutamasta ulko-oven edestä. Miten ihmeessä vauva oli sinne joutunut? Miten olikin saanut takinkin mukaansa? Toisen kerran kirjoittamisen keskeytti muut lapset, he tahtoivat ulos ja niinpä lähdimme ulkoimaan ulos tunniksi pariksi. Leikeimme pimeässä puistossa taskulamppuhippaa, kiipeilimme liukumäessä ja telineissä ja olimme hippasilla ja vaikka mitä. Vielä kotiin tullessa lapset juoksivat innoissaan ja kaksi vuotias juoksi onnesta kiljuen esikoisen perässä. Nyt, hiljenevässä talossa kirjoitan tätä tekstiä jo kolmatta jos en neljättäkin kertaa keskeytettyäni. Tällä kertaa kuuntelen samalla telkkarista musiikkia ja heräilevää ja nukkumaan menossa olevaa pikkuväkeä. On aika hipsiä halimaan isoa väkeä ja toivottamaan heille hyvää yötä.
On hetki, hetki aikaa olla onnellinen.
by Saphira with 1 commentTaas se piti tehdä. Kääntää kellot tunnilla taaksepäin ja sukeltaa ikuisuudelta tuntuvaan pimeyteen. Aamulla kun herää on pimeää, aamutallia tehdessä, koiria käyttäessä, lapsia hoitoon viedessä ja töihin ajaessa on pimeää. Töissä näkee vilauksen päivänvaloa ikkunanläpi, mutta siihen ei juuri ehdi kiinnittää huomiota. Illalla kun lähtee ajamaan kotiin on taas jo pimeää, ja tallilla vasta pimeää onkin. Hevosia ei näe valoisassa kuin viikonloppuisin, arki-illat menevät pimeydessä haparoiden ja otsalampulla täsmävaloa sihdaten. Iltatallissa pitää viedä seuraavan päivän heinät pilkkopimeään ja likomärkään tarhaan, jossa joutuu liukastelemaan mudassa.
Auton tuulilasi ja valot tuntuvat olevan loppumattoman rapakerroksen alla, joka pysyy poissa pesun jälkeen vain sen hetken, mikä menee paikallaan seisomiseen. Lyhytkin matka valtatiellä, ja jo on taas näkemistä haittaava kurakuorrutus valmis. Vastaantulijoiden kirkkaat valot sattuvat silmiin ja eteensä ei näe läheskään koko aikaa. Ihan liian usein joutuu ajamaan lähes sokkona, kun edessä oleva tie katoaa pimeyteen ja rapaisesta tuulilasista siroaviin valoihin.
Pimeyden lisäksi ahdistaa se, että koko ajan on märkää ja kylmää. Mikään ei huvita ja kaikki ulkotyöt ovat pakkopullaa. Hevoset pitäisi liikuttaa ja koirat lenkkeilyttää, vaikka ainoa asia mitä oikeasti tahtoisi tehdä, olisi käpertyminen sohvannurkkaan viltin ja ison teemukin kanssa. Olen vielä hyvin kylmänherkkä, ja syksyiset kylmänkosteat kelit sekä talven kovat pakkaset aiheuttavat sormien ja varpaiden muuttumisen valkeiksi ja tunnottomiksi, vaikka millaisia hanskoja ja jalkineita käyttäisi. Kun tunnottomuus sitten vihdoin sisätiloissa häviää, tulee tilalle kova kipu, sormien punoitus ja lopulta turpoaminen, mikäli kylmässä on joutunut olemaan liian pitkään. Tuskallinen vaiva, Raynaudin oireyhtymänäkin tunnettu. Kettumainen kaveri ihmiselle, jolla on tämmöinen harrastus.
Hevosihmiset ovat kyllä ihan oma lajinsa… Tämä harrastus on tässä maassa ihanaa kelien puolesta suunnilleen 65 päivää vuodessa, loput 300 onkin sitten sellaisia, että kelissä on jotain sanomista. Syksyn kylmiin sateisiin ja tuuliin on pakko loimittaa, jotta hevoset eivät kipeydy kylmässä värjöttelystä ja kastumisesta. Pakkaskauden alkaessa tulee ongelmia maan jäätyessä, pitää huolehtia talvikenkää, hokkia ja tilsakumia alle, että eläin pysyy turvallisesti pystyssä ja sen kanssa voi harrastaa edes jollain tasolla. Maastoreitit muuttuvat sysipimeiksi, liukkaiksi ja hankaliksi liikkua. Kentät ja pellot taas ovat ensin upottavia ja liukkaita ja sitten jäätyvät koviksi sekä muhkuraisiksi. Lopulta tulee talvi lumiongelmineen ja kovine pakkasineen. Koskaan ei voi edes etukäteen tietää, kuinka kamala talvi onkaan tulossa. Nyt on ollut kaksi hyvää talvea, joten kovasti pelkään, että tuleva on taas se paha talvi, jolloin on ihan liian pitkät pakkasjaksot ja/tai kamalasti lunta. Viime talvena oli jopa pakko myöntää, että keli oli suurimman osan ajasta siedettävä. Se olikin ensimmäinen kerta minun hevosenomistajahistoriassani. Muut 9 talvea ovat olleet enemmän tai vähemmän kammottavia pakkasineen ja loputtomine lumitöineen. Lumityöt ovatkin oma hupinsa… Toki auramies käy traktorilla hoitamassa tiealueet, mutta reitti pihalla ulkorakennukselta toiselle ja tallista tarhaan pitää kuitenkin kolata tai lapioida auki ihan itse. Siinä on nauru kaukana, kun aamukiireessä toteaa, että pakollisia lumitöitä on vähintäänkin kymmeniksi minuuteiksi, jotta pääsee edes ne pakolliset aamutoimet hoitamaan. Muutenkin vähäiset yöunet lyhenee entisestään, kun on pakko nousta ennen viittä tarkastamaan, onko sitä valkoista p*skaa tullut taivaantäydeltä vai ei. Mies tuppaa yleensä aina olemaan reissussa pahimpien myräköiden aikaan, muutoin hän onneksi hoitaa lumityöt enimmältä osin.
Talvella sitä aina alkaa haaveilla, että olisipa ylimääräistä rahaa. Rahalla pääsisi viihtyisään maneesitalliin, tai saisi vähintäänkin hankittua kotitalliin monia elämää helpottavia ratkaisuita. Olisi varaa pitää talli kunnolla lämpimänä ja putket sulina, vaikka hevoset ulkoilisivat riittävästi. Nyt meillä ei ole juoksevaa vettä, koska talvella putket menisivät jäähän tai tallin lämmitykseen uppoaisi aivan hurja summa. Vesi kyllä toki juoksee, jos vettä kantava henkilö jaksaa pistää vauhdilla töppöstä toisen eteen, muussa tapauksessa vesi lähinnä raahautuu talliin ja tarhaan useamman kerran päivässä… Rahalla saisi hyvät pihattoratkaisut tai kunnon sääsuojat tarhoihin, jolloin töissä olisi mukavampi käydä, kun ei olisi ainainen huoli kelistä ja hevosten pärjäämisestä.
Puoli vuotta pitäisi jaksaa, sitten koittaa taas aika, kun kelloja siirretään tunnilla eteenpäin ja kesän odotus alkaa toden teolla. Elämä kevenee jälleen. Siinä vaiheessa se ankea vuoden puolikas painuu unholaan ja hevosihminen keskittyy taas nauttimaan harrastuksestaan täysin siemauksin. Nyt on pahimmat kuukaudet edessä, ja niiden aiheuttama tunne hetkellisesti hyvinkin musertava. Onneksi ihminen on sopeutuvainen. Jouluun mennessä kesän auvo on jo unohtunut ja eletään vain sitä talven todellisuutta, johon on sopeuduttu ja totuttu -arki rullaa sitten taas painollaan ja muutosvastarinta on väistynyt. Sitä odotellessa tuskaillaan vielä hetki.
Tässä tämä, ensimmäinen blogikirjoitukseni todella pitkään aikaan. Joskus tein kotisivut ja jaksoin muutaman köykäisen merkinnän kirjoittaa, mutta se “bloggaaminen” jäi hyvin lyhyeksi. Jospa nyt ryhmäpaine pitäisi minut ruodussa ja pakottaisi pistämään asioita paperille. Piti kertoa vähän enemmän itsestäni ja meidän kuvioista, mutta en saanut asioita vielä kirjoitettua haluamassani muodossa. Pitää hetki vielä miettiä paljonko olen valmis kertomaan, koska en halua missään tapauksessa kirjoittaa omalla nimelläni. Tuli sitten aamupimeässä ahdistus tästä syksystä, niin päätin vuodattaa tunteeni kirjalliseen muotoon.
by Sinead with 1 commentRV 27
Näin viime yönä unia lapsista. Parhaiten mieleeni jäi painajainen, josta heräsin itkien.
Paha (mies) oli pakottanut siskoni lapset hiihtämään ylös jyrkkää mäkeä. Lasten joukossa oli yksi ylimääräinen. Pieni 2-vuotias tyttö punaisessa haalarissa. Yritin pelastaa lapset kamalalta hiihtämiseltä. Kun sain 9-vuotiaan siskontyttöni kiinni mäessä mutkan takana, tajusin ettei pieni tyttö ole muiden joukossa. Lähdin etsimään, ja löysin hänet hiljaa hiihtämässä huonoilla suksilla kaukana muista. Hänellä oli selässsään valkoinen puuvillakankainen reppu täynnä painavia, nyrkinkokoisia kiviä. Tyttö katsoi minuun. Heräsin omaan nyyhkytykseeni.
Lienee tarpeen mainita, että hiihtäminen on ollut minulle aina erittäin ikävää hommaa. Minulla oli aina liian kuuma, suksi ei lähtenyt luistamaan ja olin hitain ja kömpelöin hiihtäjä koulussa. Siitä seurasi nöyryyttäviä hetkiä hiihtokilpailuissa ja liikuntatunnin venähtäessä, kun pieni Inkeri ei saanut lenkkiä tehtyä. Voisi olla tarpeen saada positiivisia kokemuksia hiihtämisestä. Hiihtäminen itsessään on minulle jo painajainen.
Uneni tyttö oli varmaankin itse Pikku-Inkeri, joka koki nuorimmaisena kasvaessaan huonommuutta sisaruksiin verrattuna. Hän saattoi olla myös Vauva, jonka selässä painaa äidin masentuneisuus ja mielenterveyden ongelmat. Pystynkö olemaan tarpeeksi terve pitääkseni huolta ja kasvattaakseni Vauvasta mieleltään terveen ihmisen?
Itsekin sain taas kokea mielialani heittelyn ja ahdistuksen nousevan paineen pitkästä aikaa. Näin entisen poikaystäväni kaupassa. Olin iloisilla mielin, työharjottelusta palaamassa kaupan kautta kotiin rakkaan avomieheni kanssa. Yhtäkkiä edessäni seisoo entinen, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Erosimme seitsemän vuoden seurustelun jälkeen vuonna 2010. Minulla on tuohon suhteeseen liittyen hirveitä syyllisyyden tuntemuksia, se ero on ollut tähänastisen elämäni vaikein asia. Olin itsekäs. Olin itse piru.
Katsoin häntä, mutta koska hän ei katsonut minuun eikä osoittanut huomanneensa minua lainkaan, kävelin ohi ja jatkoin ostosten tekoa, mutta minusta tuntui siltä kuin joku olisi muuttanut sisukseni sinitarraksi. Kaikki syyllisyys, kaikki se tuska, suru, ja itseinho nosti jälleen päätään. Haluaisin sanoa hänelle monta asiaa, mutta en tahdo änkeä hänen elämäänsä ja avata hänenkin haavojaan. Tunne on murskaava. Siitä näennäisesti merkityksettömästä hetkestä palautuminen kestää todennäköisesti lopun päivää.
-Inkeri
by Inkeri with 2 commentsSeitsemän naista. Seitsemän tarinaa. Seitsemän tapaa katsoa maailmaa.
Seitsemän naista löi hynttyyt yhteen ja päätti jakaa arkensa kirjoittamalla vuoden yhdessä blogia. Täällä ei kaunistella. Täällä sanotaan suoraan, kun sanottavaa on ja eletään rehellisesti juuri sitä arkea, joka meillä jokaisella on.
T’äällä ruoditaan parisuhteita – niitäkin, joissa osapuolia on kolme. Käydään läpi äidiksi tulemista, eroa, monikulttuurista perhettä ja arjen ihanuutta ja kamaluutta.
Tervetuloa tutustumaan meihin. Tervetuloa mukaan!
Kirjoittaminen starttaa maanantaina 28.10.2013.
by minttis with 8 comments