Katoaminen ja paluu vain kadotakseen jälleen.
Hei kaikille!
Tökin kepillä mehiläispesää, jota en vielä ollut selvittänyt itseni kanssa, ja siksi “Joannan” tarina jäi kesken, enkä pystynyt siihen palaamaan. Sain siis keskeytyneen keskenmenon ennen Sissini odotusta, ja raskausaikana asian käsittely taisi olla vähän ennenaikaista.
Nopea recap tän vuoden tapahtumista
Sissi syntyi tammikuun lopulla. Raskauden loppuosa oli vaikea, synnytys yhtä helvettiä (en tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan tunnin ponnistusvaihetta ja kahden tunnin istukan irrotusta), imetys oli todella rankkaa (usein vertaan sitä siihen, että yrittää ampua vaahtosammuttimella avaimenreikään), usein oli jaksaminen hukassa ja äitiys pelkkää tuskaa. Viiden kuukauden iässä Sissi lakkasi syömästä rintaa ja heräämästä yöllä. Seitsemänkuisena yöheräilyt alkoivat uudelleen. Muutimme Sissin ollessa vähän yli puolivuotias, ja uusi koti on ihana. Lähellä on perhekeskus, jossa käymme yhdessä, sieltä olemme saaneet ystäviä, sekä äiti että tytär. Hei tulisi jo kerhopäivä! (Sissi sai jo ensimmäisen suukonkin pojalta.) Toissapäivänä Sissi 9kk oppi ryömimään. Tyttöni on puhelias, helposti innostuva ja huumorintajuinen.
Olen pikkuhiljaa hyväksynyt roolini ja itseni. Väittämä “Minä olen masennus” ei pidä paikkaansa enää. Äitiys on kasvattanut minua, olen rauhallisempi, kärsivällisempi ja hyväksyvämpi itselleni ja muille. Olen toipunut masennuksesta. Vaikka rankkoja päiviä onkin edelleen, muistan, että seuraava on yleensä parempi. Vaikka joskus vihaan itseäni, katson tytärtäni ja muistan, etten voi olla täysin paska, koska lapseni on tyytyväinen ja noin ihana. (Lässynlää)
Mielialani on “normaali”. Olen varovaisen onnellinen.
En tiedä miten käy, kun palaan kouluun ensi viikolla. Sen näemme sitten.
Mikäli kiinnostaa, Mintun kautta voi ottaa yhteyttä, kysellä kuulumisia yms.
Kiitos ja anteeksi, etten kyennyt enempää tuottamaan. Vuosi on ollut tuskallinen, vaikea, rankka, kaunis ja kummallinen.
Hyvästi.
by Inkeri with no comments yet
Meidän tarinamme osa 2: “Joanna”
Inkeri
Rv 35
Ensimmäinen vuosi seurustelua meni kuin siivillä. He rakastuivat toisiinsa ja muuttivat melko pian yhteiseen asuntoon. Kissat nahistelivat, mutta pikkuhiljaa kolmesta katistakin tuli jokseenkin toimeentuleva porukka. Inkeri aloitti vaatetusompelija-opinnot ammattikoulussa, piti siitä ja elämä oli mallillaan.
Ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä Inkeri huomasi kuukautisten olevan myöhässä. Hormonaalista ehkäisyä ei ollut käytössä, ja välillä kondomikin jäi välistä hetkeksi. Tästä tietenkin alkoi paniikki. “Olenko raskaana? Voinko olla raskaana? Apua, tuleeko meille lapsi?” Inkeri ei sillä hetkellä tiennyt, halusiko hän lapsia koskaan, saati sitten kesken opintojen, juuri kun tuntui että elämä oli saanut jonkinlaisen rytmin ja rakenteen.
Sekä Inkeri että Valtteri olivat kärsineet suhteen alussa sitoutumiskammosta, ja heillä oli mennyt pitkä aika ennen kuin edes myönsivät itselleen seurustelevansa. Naimisiin menosta puhuttiin vitsillä, koska se ei ollut kummankaan asialistalla, ja Inkeri lähinnä kammosi ajatusta äidiksi tulemisesta.
Nyt kuitenkin todellisuus tuli vastaan. Kondomien kanssa (tai lähinnä ilman) sählääminen oli johtanut johonkin! Apua! Inkeri valvoi öitä tehden listaa plussista ja miinuksista, mitkä seikat vahvistivat uskoa raskaudesta ja mitkä vähensivät. Lopulta hän uskaltautui tekemään raskaustestin koulun terveydenhoitajan luona ja tuella. Oikeastaan hän ei edes halunnut tietää vastausta, ajatus itsessään oli niin vaikea.
Inkeri tuijotti testiä, odottaen, että siihen tulisi vielä viiva. Varmana siitä, että siihen tulisi viiva. Viivaa ei tullut. Testi oli negatiivinen. Inkeri ei ollut raskaana. Hiljalleen kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä ja hän nyyhkäisi. Oliko pelko ja pakkomielteinen raskauden ajatteleminen sittenkin toiveajattelua raskaudesta? Ristiriita oli suuri Inkerin sisällä. Hän ei tiennyt mitä itse halusi, mitä hänen vartalonsa halusi, ja mitä universumi suunnitteli hänen elämälleen.
Inkeri ja Valtteri keskustelivat aiheesta. Inkeri pohti asiaa itsekseen, ja käsitteli asiaa myös terapiassa. Pariskunta sopi, että kondomit saavat nyt jäädä, ja avataan ovi, jotta vauva voisi tulla heidän elämäänsä. Kyse ei siis ollut aktiivisesta vauvakuumeesta tai yrittämisestä, ovulaation tarkkailemisesta tai päivien laskemisesta, vaan siitä että lapsi saa tulla, kun aika on oikea.
Aikaa kuitenkin kului. Meni kuukausia, meni melkein vuosi. Takana oli monta hetkeä, kun Inkerin oli pakko käydä tekemässä jälleen negatiivinen testi terveydenhoitajalla, ja taas oli yksi niistä kerroista. Jälleen kerran testi oli negatiivinen. Ja jälleen terveydenhoitaja sanoi “Jos kuukautiset eivät ala viikon aikana, tule tekemään uusi testi.”
Kuukautiset eivät alkaneet. Uusi testi oli samanlainen kuin kaikki muutkin siihen asti. Inkeri alkoi jo epäillä testien toimivuutta. Hetken testiä tuijotettuaan, Inkerin silmät kuitenkin levisivät. “Onko tuo haamuviiva?” Hän kysyi haukkoen henkeään. Terveydenhoitaja nyökkäsi, mutta hetken päästä, kun viiva vahvistui, kommentoi. “Ei tuo ole mikään haamu, se on kyllä ihan positiivinen! Nyt sitten loppui tupakointi ja pitää alkaa varailla aikaa neuvolaan.”
Inkeri oli taivaissa. Hän oli jo ehtinyt vähätellä itseään naisena, pitää itseään mahona. Ulkona oli pakko tosin polttaa vielä yksi tupakka, oli uutinen sen verran järkyttävä. Valtteri odotti autossa koulun ulkopuolella, ja hänkin innostui uutisesta. Hän ei ensin tajunnut mitä testi tarkoitti, mutta osasi kyllä Inkerin ilmeestä päätellä, mikä se oli.
Inkeri alkoi kuumeisesti tutkia netistä kaikenlaista tietoa raskaudesta, alkion kehitysvaiheista ja kaikesta oleellisesta. Mitä saa, ja ei saa syödä raskaana, saako hän syödä lääkkeitään raskaana, milloin on ultraäänitutkimukset… Aikalailla kaikille läheisille kerrottiin raskaudesta heti. Uutinen oli niin suuri, ettei sitä pystynyt pitää sisällään. Inkeri kutsui alkiota “Joannaksi”, koska hänen mielessään pyöri usein Sweeney Todd-musikaalin laulu “I feel you, Joanna”.
Inkerillä oli lievää alkuraskauden pahoinvointia ja vatsa sekaisin. Muuten hän oli lähes oireeton. Erään yön vatsavaivojen jälkeen hän jäi kotiin, ja aamulla vessassa käydessä huomasi vähän verta paperissa. Tietenkin hän säikähti suunnattomasti, ja soitti heti päivystykseen. Päivystyksen lääkäri ei voinut tehdä asialle tietenkään mitään, ja lähetti hänet lähimmälle sairaalalle, jossa on äitiyspoliklinikka. Alustavana diagnoosina oli alkava keskenmeno.
Äitiyspolilla oli kiirettä. Ultraan sai odotella pitkän aikaa, ja kokoajan pelko vauvan puolesta vain kasvoi. Odotushuoneessa kulki edestakaisin naisia vatsat pystyssä, eräs teiniäiti valitti kun ei päässyt röökille, kun lääkäri oli myöhässä. Vihdoin, parin tunnin odottelun jälkeen, lääkäri otti Inkerin vastaan. Ultrassa näkyi pienenpieni alkio, viikkojaan jäljessä, ja hento sydämen syke. Lääkäri sanoi sitä edelleen uhkaavaksi keskenmenoksi. Inkerin oli tultava viikon päästä takaisin, jolloin katsotaan onko syke häipynyt vai voimistunut. Suurempi todennäköisyys oli sillä, että raskaus menisi kesken. Pieni toivonhiven kuitenkin jäi…
-Jatkuu ensi viikolla-
by Inkeri with no comments yet
Lintu
Tunnen pienen linnun
Paperisen kehdon sisällä
Kuinka etsivä
Sen katse
Kuinka keskeneräiset
Sen hauraat siivet
Terävä nokka
Tutkii minua
(more…)
Meidän tarinamme osa 1: Do you f*** on the first date?
Inkeri
Rv 33
Ajattelin kertoa meidän perheemme tarinan nyt täällä blogissa, kun vuosipäivämme oli ja meni ja vauvan syntymä lähestyy. Aloitan siis alusta.
Aluksi oli vain hajalla oleva tytön ja naisen välimuoto, Inkeri. Hän eli eron jälkeistä hurjaa elämää. Irtosuhteita, kapakoita, öitä Helsingin rautatieasemalla sammumispisteessä odottaen aamun ensimmäistä junaa kotiin. Elämässä ei ollut mitään rakennetta. Koulu oli jäänyt kesken, työpaikkakiusaamisen vuoksi hän oli irtisanonut itsensä töistä. Pappa och mamma betalade. (Saa korjata, jos lause on väärin.)
Inkerillä oli “poikaystävä”. Hollantilainen nuorimies joka palveli armeijassa Afganistanissa. Mitään sitoumuksia tähän suhteeseen ei ollut. Miehelläkin oli kaksi tyttöystävää. Tyttö epäili, että kyseessä ei ollut aidosti polyamoria-suhde, vaan tilanne, ettei mies osannut päättää. Mies varmaankin tarvitsi jonkinlaisen varasuunnitelman ja tunteen, että häntä odotetaan takaisin siitä vaikeasta paikasta, missä hän oli.
Suhde kuitenkin päättyi yhtäkkiä. Oikeastaan ilman selityksiä. Ainoa järkevä asia Inkerin elämässä levisi käsiin. Inkerille tuli tunne, että hänet oli sysätty syrjään kuin reikäinen sukka. Hän tarvitsi lohdutusta. Tarkemmin sanottuna hän tarvitsi lohtupanon!
Rahaa ei ollut, ja vanhemmatkin olivat alkaneet pohtia, mihin kaikki rahat menivät, ja missä nuori nainen vietti yönsä. (Ja keitä satunnaisesti vierailevat epämääräiset mieshenkilöt olivat.) Inkeri “joutui” siis turvautumaan messenger-listalla oleviin yhteystietoihin. Hän oli jutellut netissä jo parin kuukauden ajan silloin tällöin erään Valtterin kanssa. Valtteri asui samassa kaupungissa, hänellä oli auto, ja he olivat kertaalleen tavanneet ohimennen. (Inkeri oli kännissä pyytänyt Valtterilta kyytiä kapakkaan eräänä viikonloppuna.) Valtteri oli hyvännäköinen ja ennen kaikkea “turvallisen” oloinen, ei vaikuttanut psykopaattimurhaajalta.
Kierrellen ja kaarrellen Inkeri pääsi asiaan. Voisi olla mukava tulla Valtterin luokse “katsomaan leffoja”. Niin, yksin ei uskalla katsoa japanilaisia kauhuelokuvia, kun ne ovat niin pelottavia, siihen tarvitsee jonkun turvallisen vierelle. Nyt sainkin idean! Voisimme katsoa niitä yhdessä tänä iltana, mitäs sanot? Ja tapaaminen oli sovittu, hyvin kaverillisissa merkeissä, vaikka Inkerillä olikin taka-ajatuksia.
Jännityksestä ja innosta melkein räjähtävä Inkeri odotti erään koulun parkkipaikalla (kotiosoitetta ei kuitenkaan uskaltanut ihan vielä antaa) ikuisuudelta tuntuvan hetken Valtterin saapumista. Hän tuli vihreällä Nissanillaan, musiikki soiden ja tupakka sauhuten ja otti tytön kyytiin. He juttelivat niitä näitä ja ajoivat toiselle puolelle kaupunkia, pieneen rivitalokaksioon. Asunto oli mukava, mutta näytti hyvin paljon poikamiesboksilta. Kaikki oli järjestetty käytännöllisesti.
Juttu luisti heti ensiminuuteista lähtien. Ensimmäisenä he katsoivat alkuperäisen, japanilaisen version elokuvasta “Kauna”. Siinä Inkeriä ihan todella pelotti, ja sai hyvän tekosyyn käpertyä vähän lähemmäs Valtteria. Juttelun saattelemana he katsoivat myös elokuvan jatko-osat, jotka olivat aivan yhtä hyviä ja kammottavia. Inkeri huomasi, että Valtterin kädet olivat ehkä kauneimmat, jotka hän oli nähnyt. Oikean käden etusormessa oli sormus. Inkeri alkoi hellästi silitellä miehen kättä, ja jossain vaiheessa iltaa he katsoivat elokuvia käsi kädessä.
Elokuvat vaihtuivat, ja keskittyminen elokuviin muuttui lähes olemattomaksi. He keskittyivät enemmän ja enemmän toisiinsa, keskustellen elämän arvoista ja kaikesta tärkeästä heidän elämissään. Kissoista (Inkerillä oli omasta takaa kaksi, ja koko illan heidän ympärillään pyöri Valtterin oma mustavalkoinen maatiainen) riitti puhumista ja nauramista, ja ilta meni niin nopeasti. Paljon yhteistä löytyi, ja silmät olivat nauliutuneina toisiinsa.
Kello löi 05.00. Inkeri ihmetteli tosissaan, miten aika oli vierähtänyt niin nopeasti. Melkein 12 tuntia oli mennyt kuin siivillä, eikä mitään eroottista tai siihen suuntaavaakaan ollut tapahtunut. Valtteri hämmästeli myös nopeaa ajankulua ja alkoi haukotella, ja valitella väsymystä. Valtteri sanoi, että hän ei enää näin väsyneenä halunnut lähteä ajamaan Inkeriä kotiin, että oli varmaankin parempi että hän jää nukkumaan tänne. Inkeri suostui, tietenkin edelleen ajatellen asian johtavan toiseen…
Valtteri haki parisängyn toiselle puolelle peiton ja tyynyn Inkeriä varten. Yhtäkkiä Inkeriä ujostutti, ja hän kävi peiton alle vaatteet päällä, pudottaen housut salaa toiselle puolelle sänkyä. Valtteri kävi nukkumaan t-paidassa ja boksereissa. Inkeri käpertyi lähemmäs miestä, ja silitteli jälleen tämän kättä. Sydän hakkasi.
Mitään ei tapahtunut. He nukkuivat yön rauhallisesti kissa välissään (myöhemmin kissa sai lempinimen Siveyspoliisi). Valtterin vieressä tuntui turvalliselta nukkua.
Inkeri oli ihastunut.
by Inkeri with no comments yet2014: Uusi vuosi, uusi koti, uusi identiteetti
Inkeri:
Rv 31
Saimme asuntotarjouksen kaupungin vuokra-asuntofirmalta, ja olemme ottaneet asunnon vastaan. Meillä on vielä vähän epäselvää, kuinka saamme vuokravakuuden hoidettua, ja paperit ovat sosiaalitoimistossa vetämässä, jotta saisimme sen maksusitoumuksena heiltä. Muuten emme ole sosiaalitoimiston asiakkaita pienistä tuloistamme huolimatta, elämme yksinkertaisesti ja nautimme pienistä asioista.
Asumme nyt levottomassa kerrostalossa ja asuntomme pohjapiirros on ihan pöhkösti suunniteltu. Makuuhuone on pieni, sinne mahtuu seinien väliin vain perintönä saatu 160cm leveä sänkymme ja yöpöydät. Mukavuudenhaluisina meillä on tv myös makuuhuoneessa, se on tällähetkellä vaatekomeron henkaripuolella, koska muuten ei mahdu. Kätevästi kaapin ovet saa auki, ja sängystä katsottua tv:tä. Sängyn molemmin puolin on juuri sen verran tilaa, että pääsee mukavasti kiipeämään sänkyyn pimeässäkin, eikä tarvitse toisen ihmisen yli mönkiä pimeässä. Mihin tällaiseen makuuhuoneeseen saa pinnasängyn? Ei mihinkään. Joko minun olisi möngittävä miehen yli yöllä, syöttämään vauvaa, tai miehen möngittävä minun ylitseni (jos nukun) töihin lähtiessään (klo 5 aamulla).
Uusi asuntomme olisi kaksikerroksinen rivitalo, kahdeksankymmentä neliötä, sauna ja vaatehuone ja PIHA. Ihanaa olisi päästä kissojen kanssa valjastelemaan pihalle. Siellä voisin nukuttaa Vauvaa ulkona, ilman tupakansavua nenässä tai ambulanssien jatkuvaa huutoa tien toisella puolella. Ympäristö on kaunis, olemme asuneet alueella (viereisessä rivitaloyhtiössä) ennen kuin muutimme tähän, ja pidämme alueesta. Lähellä on päiväkoti, kauppa ja koulu. Bussilla pääsee kaupungin keskustaan helposti, ja myös tukiverkko (miehen vanhemmat ja sisko) on lähellä. Kallishan se on, mutta olemme tehneet laskelmamme ja selviäisimme siitä! Vauva saisi myös oman huoneen.
Menemme myös Miehen kanssa vuoden vaihteessa naimisiin. Minusta tulee siis Äidin lisäksi myös Vaimo. Seuraava vuosi kotona vain näissä rooleissa tulee olemaan minulle haastava. Opettelen vihdoin “aikuisen elämää”. Olen elänyt nyt nuoruutta tarpeeksi, ja seuraava elämänvaihe alkaa. Se on ehkä helpompi aloittaa uudessa, erilaisessa ympäristössä.
Miten tässä kaikessa voin säilyttää myös Minut? Olen sama ihminen, mutta minulla on silti niin monta uutta identiteettiä, uutta roolia elämässä.
by Inkeri with no comments yet“Minussa on kirjoitusta kovin vähän tänään”
Inkeri
Rv 30
Ensimmäistä kertaa en todellakaan tiedä, mistä tänään kirjoittaisin.
Sain viime viikolla vihdoin suoritettua 10ov työharjoitteluni. Sain myös tiedon siitä, että tuskin valmistun ennen vauvan syntymää. Ensi syksylle jää siis jotain tekemistä vielä. Toivottavasti saan Miehen isyysloman aikana hoidettua kaikki loput, etteivät opiskelut veny enempää.
Minusta tulee siis vaatetusompelija. Olen pohtinut muitakin vaihtoehtoja, työllisyystilanne ompelijoilla on aika huono. Aika pitkälti joutuu työllistämään itsensä, eikä yksityisyrittäjyys ole helppoa, varsinkaan jos kyseessä on vähän aikaansaamaton persoona, kuten minä.
Olen pohtinut äitiyslomien yms jälkeen mahdollisuuta opiskella oppisopimuksella lähihoitajaksi. Minulla on taustaakin terveysalalla, opiskelin nuorempana bioanalytiikkaa amk:ssa, mutta se jäi kesken osittain masennukseni ja osittain kypsymättömyyteni takia. Vanhusten hoidossa olis varmasti töitä aina, vaikka palkka ei ihmellinen olisikaan. Vapaa-ajalla voisi sitten tehdä vaikka ompelutöitä lisätienesteiksi.
En havittele hienoja autoja, taloja tai luksusta. Haluaisin normaalin elämän, meidän pikku perheen, jonkun vanhan mummonmökin, jota voitaisiin Miehen kanssa laitella ja tasapainoisen ympäristön Vauvalle, kun hän kasvaa.
Nyt jatkan opinnäytetyön kirjoitta
mista… Ohessa muotikuva opinnäytetyöstäni.
-Inkeri
by Inkeri with no comments yetMilon Venuksesta Willendorfin Venukseksi
Inkeri:
Rv 29
Kroppani muuttuminen raskauden aikana on ollut minulle raskasta. Rintani kasvoivat parilla kuppikoolla jo hyvissä ajoin raskauden alkupuolella, ja olenkin käyttänyt äitiysliivejä noin rv 15 lähtien. Mahaani on sen kasvun myötä levinnyt isot ja todella näkyvät raskausarvet. Raskausarpia on alkanut ilmestyä myös lantiolle.
En ollut ennen raskauttakaan mikään pieni nainen, 175 cm pitkänä ja yli 80 kiloa painavana minulla oli kyllä ylimääräistä, mutta olin saanut mielessäni kehonkuvani melko hyväksi. Olin kurvikas, näyttävä nainen. Vaikka tiesin teoriassa, mitä keholleni tapahtuu raskauden aikana, en osannut odottaa tätä.
Pariisissa, Louvressa sijaitseva Milon Venus kuvaa hyvin kehonkuvaani ennen raskautta. En tosiaankaan väitä kroppani näyttäneen noin hyvältä ennen raskautta, mutta eikö kuka tahansa olisi tuohon tyytyväinen? Tunsin itseni kauniiksi ja haluttavaksi naiseksi. Minua ei hävettänyt keikistellä miehelleni ja olinkin seksuaalisesti hyvin aktiivinen. Tein usein aloitteita.
Tietenkin muutos alkoi pikkuhiljaa. Aluksi rintojeni turvotus oli jopa hauskaa, myös mies tykkäsi siitä, kun rintani vähän pursuivat. Niiden aristus alkoi vasta vähän myöhemmin.
Vaikka vatsa vähän pyöristyikin, minulle tuli kunnollinen raskausmaha vasta joskus viikkojen 18-20-paikkeilla. Siihen asti näytin vain lihoneelta. Seksihaluni katosivat täysin. Mahani oli turvonnut, rinnat kipeät, ja pelkäsin toista perättäistä keskenmenoa kuollakseni.
Tällä hetkellä tunnen näyttäväni oikealla puolella olevalta kuvalta. Willendorfin Venus on vanha hedelmällisyyden symboli, joten kai se on jollain tasolla sopivaa. Kasvoton nainen, pelkkää rintaa, vatsaa ja reittä. Ihanaa. Kun katson peiliin, tunnen näyttäväni juuri tuollaiselta. Miten kukaan voisi haluta tuollaista naista?
Mies on tukenut minua, kehunut ja muistuttanut etten turhaan näytä tällaiselta, kroppani on nyt “lainassa” Vauvalle, ja Vauva tekee siitä itselleen sopivan. Jokaisella makkaralla ja raskausarvella on syynsä, mutta silti minusta tuntuu niinkuin peilissä katsoisi joku muu. En tunne itseäni kauniiksi.
Tämä on todennäköisesti erittäin yleistä raskaanaolevien naisten keskuudessa. Muistan, kun ennen raskautta ihmettelin sitä, kun raskaana olevat naiset valittivat rumaa oloaan, koska minusta raskausmaha oli kaunis. Nyt ymmärrän. Se muutos seksikkäästä nuoresta naisesta “Äidiksi” on aika suuri.
Seksihaluni ovat pikkuhiljaa alkaneet palata, mutta silti tunnen häpeää kehostani, en uskalla esitellä itseäni Miehelle, vaikka tiedän että hän rakastaa Minua, eikä pelkkää kroppaani. Odotan innolla sitä, että saan vanhan kroppani takaisin aikanaan. Tiedän, ettei prosessi ole helppo, mutta se on mahdollista.
Se on mahdollista minulle, mutta myös jokaiselle kohtalontoverilleni, joka painii raskauskilojen ja raskaudenaikaisen huonon kehonkuvan kanssa!
Tässä vain yksi näkökulma kropan muuttumisesta, vain minun kokemukseni.
by Inkeri with no comments yet
Viikonloppueuforia
Ensiksikin kerron, miksi en tahdo esiintyä oikealla koko nimelläni, vaan käytän mielummin nimimerkkiä.
Kirjoitan mielenterveysongelmistani; masennuksesta, mielialanvaihteluista ja ahdistuksesta. Näiden asioiden takia en toivo, että nimeäni googlettamalla esimerkiksi mahdollinen tuleva työnantaja saisi minusta nämä tiedot. Vaikka mielenterveysasioista keskustellaankin enemmän ja tietoisuus ja ymmärrys lisääntyy, ovat ne edelleen leimaavia sairauksia, mahdollinen työnantaja saattaisi jättää minut palkkaamatta “turhien sairaslomien” tms huonon työsuorituksen pelossa vaikka vuosien kuluttua.
Saatan kirjoittaa myös menneisyydestäni ja siihen liittyvistä henkilöistä, enkä tahdo että ulkopuoliset saisivat blogini kautta tunnistettua esimerkiksi ex-poikaystäväni tai muita henkilöitä.
Näillä tavoilla suojelen nimimerkilläni itseäni sekä muita tarinaani liittyviä henkilöitä. Mikäli tunnistat minut, otathan yhteyttä esimerkiksi facebook-profiilini kautta.
Ja kyllä, olen lukenut keskustelua meistä vauva.fi foorumilla, mutta minun nimimerkilläni lähetetyt viestit siellä eivät ole minun käsialaani, en ole kirjoittanut sinne koskaan mitään. En koe velvollisuutta todistella olemassaoloani kenellekään, vaikka monet vaihtoehdot sen toteuttamiseen ovat käyneet mielessäni. Itse tiedän olevani minä, vaikka välillä analyysinne ovatkin melko vakuuttavia.
Rv 28
Olin viikonloppuna Keski-Suomessa äitini ja isäni luona heidän nykyisessä kodissaan. Itse asun Etelä-Suomessa, noin puolen tunnin päässä Helsingistä junalla. En ollut nähnyt isääni pariin kuukauteen, ja häntä oli ihana nähdä, ja hänkin vähän herkistyi kun näki ulkomailla asuvan siskoni ja minut kasvaneen vauvamahani kanssa.
Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että olin oma itseni koko viikonlopun heidän kanssaan. Heitin tyhmää huumoriani ja perheeni nauroi ja ymmärsi. Isäni ei usein ymmärrä minua ja silloin lyttää mielipiteeni. Hän kuitenkin oli ilmeisesti muuttanut asennettaan minua kohtaan, ehkä hän vihdoin näkee minut aikuisena, kun äidiksi tulemiseni on niin selvästi näkyvissä.
Siskoni kanssa sain pitkästä aikaa jutella pitkän kaavan mukaan, ja sainkin kuulla paljon uusia asioita hänen elämästään. Hän on muuttamassa takaisin Suomeen ja hänen elämänsä on saamassa uutta suuntaa. Muutos ei ole hänelle helppo, mutta minä itsekäs paska hypin innosta, että hän muuttaa kotikaupunkiini ainakin joksikin aikaa. Minulla on enemmän mahdollisuuksia nähdä häntä kuin vuosiin. Samaan aikaan Vauva saa lähelleen ihanan kummitädin, joka rakastaa meitä.
Kotiinlähtö sunnuntai-iltana oli haikeaa, mutta minulle jäi viikonlopusta erittäin hyvä olo. Olen vihdoin hyväksynyt sen, että lapseni mummila ei ole minun lapsuudenkodissani, vaan Keski-Suomessa noin kolmen tunnin ajomatkan päässä. Minulle tuli todella tunteellinen olo, ja kerroinkin kaikille, että he ovat minulle tärkeitä ja rakastan heitä.
Mies odotti minua kotona ja antoi minulle kotiintullessani lahjaksi Laila Hirvisaaren “Me, Keisarinna”-kirjan, jota olin toivonut jouluksi. Tuli ihana olo, että minua oli täälläkin ajateltu ja ehkä ikävöitykin. Me emme ole hirveästi ostelleet toisillemme lahjoja huonon rahatilanteen vuoksi, joten silloin kun pystymme jotain ostamaan, annamme sen heti.
Näin tyytyväisen näköisenä join kahvia Äidin ja Isän luona.
-Inkeri
by Inkeri with 16 comments
Naamio
Luuletko ettei minua kiinnosta
etten välitä
ettei minua haittaa että kaikki menee
päin perkelettä
minua hävettää
oksettaa
inhoan omaa kuvaani
en pysty
muuttaa kasvojeni ilmettä
katsoa toiseen suuntaan
olla toisinpäin
en pysty
kohdistaa
tarkentaa
avata linssiä
olen vain tässä
keskellä kaikkea
mutta silti
tyhjässä tilassa.
Kivireppu ja kauhujen kauppareissu
RV 27
Näin viime yönä unia lapsista. Parhaiten mieleeni jäi painajainen, josta heräsin itkien.
Paha (mies) oli pakottanut siskoni lapset hiihtämään ylös jyrkkää mäkeä. Lasten joukossa oli yksi ylimääräinen. Pieni 2-vuotias tyttö punaisessa haalarissa. Yritin pelastaa lapset kamalalta hiihtämiseltä. Kun sain 9-vuotiaan siskontyttöni kiinni mäessä mutkan takana, tajusin ettei pieni tyttö ole muiden joukossa. Lähdin etsimään, ja löysin hänet hiljaa hiihtämässä huonoilla suksilla kaukana muista. Hänellä oli selässsään valkoinen puuvillakankainen reppu täynnä painavia, nyrkinkokoisia kiviä. Tyttö katsoi minuun. Heräsin omaan nyyhkytykseeni.
Lienee tarpeen mainita, että hiihtäminen on ollut minulle aina erittäin ikävää hommaa. Minulla oli aina liian kuuma, suksi ei lähtenyt luistamaan ja olin hitain ja kömpelöin hiihtäjä koulussa. Siitä seurasi nöyryyttäviä hetkiä hiihtokilpailuissa ja liikuntatunnin venähtäessä, kun pieni Inkeri ei saanut lenkkiä tehtyä. Voisi olla tarpeen saada positiivisia kokemuksia hiihtämisestä. Hiihtäminen itsessään on minulle jo painajainen.
Uneni tyttö oli varmaankin itse Pikku-Inkeri, joka koki nuorimmaisena kasvaessaan huonommuutta sisaruksiin verrattuna. Hän saattoi olla myös Vauva, jonka selässä painaa äidin masentuneisuus ja mielenterveyden ongelmat. Pystynkö olemaan tarpeeksi terve pitääkseni huolta ja kasvattaakseni Vauvasta mieleltään terveen ihmisen?
Itsekin sain taas kokea mielialani heittelyn ja ahdistuksen nousevan paineen pitkästä aikaa. Näin entisen poikaystäväni kaupassa. Olin iloisilla mielin, työharjottelusta palaamassa kaupan kautta kotiin rakkaan avomieheni kanssa. Yhtäkkiä edessäni seisoo entinen, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Erosimme seitsemän vuoden seurustelun jälkeen vuonna 2010. Minulla on tuohon suhteeseen liittyen hirveitä syyllisyyden tuntemuksia, se ero on ollut tähänastisen elämäni vaikein asia. Olin itsekäs. Olin itse piru.
Katsoin häntä, mutta koska hän ei katsonut minuun eikä osoittanut huomanneensa minua lainkaan, kävelin ohi ja jatkoin ostosten tekoa, mutta minusta tuntui siltä kuin joku olisi muuttanut sisukseni sinitarraksi. Kaikki syyllisyys, kaikki se tuska, suru, ja itseinho nosti jälleen päätään. Haluaisin sanoa hänelle monta asiaa, mutta en tahdo änkeä hänen elämäänsä ja avata hänenkin haavojaan. Tunne on murskaava. Siitä näennäisesti merkityksettömästä hetkestä palautuminen kestää todennäköisesti lopun päivää.
-Inkeri
by Inkeri with 2 comments